maanantai 2. joulukuuta 2019

Talviset hyvästit

 Joka vuosi tulee hetki, jolloin minun pitää jättää hyvästit talven ajaksi toiselle puutarhalleni saaressa. Tänäkin vuonna saimme pitkitettyä kautta joulukuulle asti, mutta nyt lumen peittäessä jo kalliot, alkoi olla olo, että mökki laitetaan talviteloille. 
 Saaressa on kyllä aivan uskomattoman kaunista näin joulukuussakin, mutta kostea tuuli alkaa tunkea luihin ja ytimiin ja varsinkin lasten kanssa ulkona liikkuminen alkaa liukkaiden kallioiden vuoksi olla hankalaa.
 Valoisaa on vain lyhyt hetki päivässä. Täällä on pimeällä todella sysipimeää, sillä tänne ei valosaaste ylety.
 Puutarhan olin onneksi laittanut jo aikaa sitten talviteloille. Kasvihuone on tyhjennetty ja siivottu, talvetettavat kasvit ovat rivissä kellarin ikkunalaudalla. Sata narsissin sipulia on kaivettu niittyyn. Siemenkylvöjä on tehty lavoihin.
Nyt täytyy enää odottaa ensi kevättä, niin pääsen taas puuhailemaan rakkaaseen saaripuutarhaani.
Onneksi odotusta helpottaa se, että olen bloggaustaukoni aikana päätynyt ostamaan mieheni kanssa vanhan koulun. Pääsemme sinne todenteolla tutkimaan tämän kuun 15. päivä, kun odotettu avainten luovutus koittaa. Koulusta tulee meidän talvikauden mökki, johon karata karkuun viikonloppuisin, kun jäät saartavat saaripaikkaa. Koulua rajaa pieni joki ja iso tontti. Mitäköhän sieltä löytyy, kun kevät koittaa? Tulevaisuudessa tässä blogissa saakin siis seurata kolmen puutarhan kuulumisia. Mitäköhän tästäkin tulee :D

torstai 28. marraskuuta 2019

Syksyn parhaat lehdet

Puutarhablogin pitäminen marraskuisessa Suomessa ei ole ihan helppoa. Kun lähden töihin, on pimeää, kun tulen töistä on pimeää. Koska sitä ehtii ottamaan kuvia puutarhasta?! Turussa on menossa laajat lakot ja mm. koulujen iltapäiväkerhot ovat suljettuna. En vielä halunnut jättää meidän ekaluokkalaista neljäksi tunniksi yksin kotiin koulupäivän jälkeen, joten teen tänään töitä kotona.
Niinpä olen odottanut, että koska se aurinko oikein nousee, että pääsisin ottamaan kuvia, mutta eipä se näytä nousemisestaan huolimatta kauheasti valaisevan. Pakko turvautua salamavaloon, vaikka se ei oikein kasvikuviin sovikaan.
Ajattelin marraskuun haukkumisen sijaan keskittyä asioihin, jotka ovat kauniita vielä marraskuussakin. Nimittäin lehtiin. Useassa kasvissa on talven yli vihreänä pysyvät lehdet ja se on ainakin täällä vähälumisella rannikolla erittäin tervetullutta.
Varjotarhassa löytyy paljon hienoja lehtiä. Yksi suosikeistani on tarhatiarella ´Sylvan lace´. Ostin sen vasta syksyllä, enkä ole nähnyt sen kukkivan, mutta lehdet ovat hienot.
Syklaamillakin on kauniit ja pakkasta kestävät lehdet. Tämä on varmaan sellainen viime syksynä ostamani syklaami, jonka nostin kuistille talveksi kukkimaan ja sitten taas keväällä istutin maahan. Sitten se katosi muiden kavereidensa kanssa kesäksi maan uumeniin ja nyt loppusyksystä nousi taas lehtineen pintaan. Ei kyllä näkynyt kukkia. Täytyy miettiä jaksanko nähdä vaivaa ja nostaa näitä taas kuistille talvehtimaan vai annanko talven viedä. Tai mistä sitä tietää, vaikkei veisikään. On täällä kummempiakin talvehtinut.
 En nyt enää muista kesällä Virosta ostamani sinilatvan tarkempaa nimeä. Siinä on hienot kirjavat lehdet. Tämä tyyppi ei tykännyt kesän kuivuudesta, vaan kuihtui lähes kokonaan, mutta syksyn kosteus ilmeisesti piristi ja nyt se näyttää taas näin hyvältä.
 Keijunkukat säilyttävät myös lehtensä hienosti. Tämän omituisen värisen ostin Tallinnasta ja toivon sormet ja varpaat ristissä, että se menestyisi talven yli. Yleensä nämä ovat kyllä täysin talvenkestäviä. Flamingo ei kuulu varjotarhaan, mutta oudosti se aina vaeltelee ympäriinsä.
 Keijunkukat lisääntyvät ainakin täällä runsaasti siemenestä. Niiden taimia löytyy aina sorakäytävältä, josta olen niitä siirtänyt taas uusille paikoille. Varsinkin ne ihan tummanpunaiset sekä alla olevat kirjavalehtiset ovat kovia lisääntymään. Tämäkin yksilö on nypätty sorakäytävältä varjotarhan suojiin viime kesänä.
 Erilaisia muratteja on talvehtinut hyvin puutarhassa, myös tämä kaksivärinen, vaikka ajattelin sen todennäköisesti olevan herkempi kuin vihreät. Tähän saniaistarhaan vanhaan puunrunkoon muratti sopii minusta kauniisti kiemurtelemaan.
 Japaninsara on hieno lisä varjotarhaan vähän heinämäisen lehtimuotonsa vuoksi. Jänikset söivät viime talvena yhden sarani ihan maata myöden, mutta onneksi se siitä tokeni kesän aikana. Syysaleista löysin superhalvalla japaninsaroja ja ostin kolme. Mietin, jos suojaisi ne jotenkin talveksi. Nämä pysyvät ihan vihreänä koko talven ja sen vuoksi varmasti olivat vastustamattomia jäniksille törröttäessään mehukkaan näköisinä muuten paljaasta maasta.
Sateesta huolimatta tuli pieni puutarhakierros tehtyä. Nyt täytyy palata töiden pariin. Hyvää viikonloppua!

tiistai 26. marraskuuta 2019

Marraskuun krookukset

Apua, kuinka kauan olen ollut poissa täältä blogimaailmasta, kun krookuksetkin jo puskevat maasta!
 Eihän tässä näin pitänyt käydä. Tilasin ison pussin krookuksia muiden sipulien ohella Hollannista ja istutin ne lokakuussa maahan. Nyt sieltä puskee tällaisia valkoisia honteloisia kukkavarsia. Hassusti lähtivät kasvattamaan heti tuota kukkaa, eikä lehtiä, niin kuin yleensä. 
 Piti oikein tarkistaa tilauslistasta, että mitä olen tilannut, mutta kyllä näiden piti ihan tavallisia krookuksia olla. Tainnut mennä vain sipulin sisäinen kello jostain syystä väärään. Eipä taida näistä kukkia tulla keväällä.
 Muutenkin tämä marraskuu on ehkä tylsintä aikaa puutarhassa. Meillä on ainakin märkää ja kylmää ja kasvit retkottavat vettyneinä myttyinä maassa. Huvikseni yritin etsiä jotain kukkivaa pihasta, kun ei siellä muutakaan katsottavaa ollut. Jokin asteri vielä toi hitusen väriä.
 Valkoisessa puutarhassa tähtiputkia kukki vielä useita.
 Joku ei ole tänä syksynä haravoinut kertaakaan! Häpeä, laiska puutarhuri!
 Mirrinminttu oli tehnyt muutaman minikukan pensasruusun suojissa.
Jouluruusuja pitäisi saada enemmän pihaan. Sieltä ne nuput taas kurkistavat. Niiden kehitystä on ihana seurailla talvisessa pihassa, kun muutakaan seurattavaa ei oikein ole. Harmi vaan, että useammat jouluna saadut jouluruusut eivät ainakaan minulla ole menestyneet maahan siirrettyinä.
Kiva olla taas pitkästä aikaa täällä blogin parissa, vaikka tämä marraskuu ei ihan puutarhakauden huippua olekaan.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Elokuun valkoiset kukat

Tässäpä tulee kokoelma tänään kukkivia valkoisia kukkia puutarhasta. Syysleimut ovat aivan loistavia valkoisen puutarhan syksyn valaisijoita. Alla syysleimun seurana on valkoalpi, joka on myös hieno syyskesän kukkija. Näyttäisi leviävän aikalailla.
 Alla olevan alpi on muistaakseni syysalpi. Sen kukinnot ovat pienemmät ja herkemmät kuin valkoalpin.
Viime vuonna kasvatin siemenestä valkotupakkaa, mutta tänä vuonna jätin homman väliin, sillä valkotupakat tulivat niin myöhään kukkaan ja lakoilivat sinne tänne tahmaisina lötköilijöinä. Kasvi oli kuitenkin kylväytynyt itsekseen ja samaan aikaan alkaa näköjään kukkia näinkin ilman esikasvatusta.
 Huomasin sormustinkukkien ruusukkeista nousseen uusia kukkavanoja. En tiennytkään, että sormustinkukat voivat kukkia näin syksymmälläkin. Toivotaan, että ovat valkoisia. Vaikka näin syksyllä en taida jaksaa olla sellainen väripoliisi täällä valkoisessakaan puutarhassa.
 Ruusutarhassa New Dawn on kasvanut ennätysmittoihin ja kukkii taas muutamalla tertulla. Taustalla on autokatoksemme, joka on lumikärhöjen valtaama.
 Lumikärhöjen paras kukinta alkaa olla jo ohi. Silloin ei liiemmälti vihreää näkynyt. Köynnös kukkii usein marraskuulle asti ja on todella voimakaskasvuinen. Tuossa kahdeksan metrin pergolassa näitä kasvaa neljä ja ne ovat vuosien saatossa muodostaneet sateenpitävän pöheikön. Perheen miesväki vain valittaa, kun on pysäköinnin jälkeen terälehtiä tuulilasissa. Mikä ihmeen valituksen aihe on kukkien terälehdet tulilasissa??  Minusta on ihana lähteä ajamaan autolla, josta pöllyää ympäriinsä terälehtiä. Ihan kuin jollain keijumobiililla ajaisi.
 Talon toisella puolella tarhaviinikärhöt koristavat kaariportteja. Tämä valkoinen on suosikkini.
 Kukat roikkuvat pitkien perien päässä kuin siimoissa. Kälyni mielestä portti on kuin morsiuskoriste. Näen tämän portin keittiön ikkunasta ja ihailen sitä päivittäin.
 Ilokseni myös porttien toiselta reunoilta kasvavat tarha-alppikärhöt ehtivät jälleen toiselle kierrokselle. Kukinta syksyisin on hillitympi, mutta silti kiva bonus.
 Ja viimeiseksi minun valkoisten kukkien suosikki tältä kesältä.
Clematis campanifloralla on ihastuttavimmat pienen pienet kellokukat. Ne ovat kooltaan pikkurillin pään kokoisia. Aivan hurmaava.

perjantai 16. elokuuta 2019

Satoa ja silmänruokaa

Tein keväällä kaupunkiin kallion laidalle unelmieni vaaleanpunaisen lavatarhan ja vaikka viljelyvuosi oli ensimmäinen ja ehkä vähän turhan myöhään pääsin kylvöhommiin, niin kokemus on ollut aivan mahtava. Mökillä vanhat hyötylavat muuttuivat kukkapenkeiksi, sillä minulla oli niin mitta täynnä peuroja, jotka aina söivät kaikki kasvit suihinsa. No, ojasta allikkoon. Kun olin saanut kukkapenkit valmiiksi ja peura-aidan korjattua, alkoi pihassa vierailla mäyrä, joka tonki kaikki lavat ja paiskoi taimet sinne tänne. No, mutta se siis mökillä. Kaupungissa vallitsee ihana viljelyrauha.
 Istutin kaikkea sikin sokin ja aion tehdä niin ensi vuonnakin. Kesäkurpitsan lehtien lomasta on voinut nyppäistä porkkanoita välipalaksi, basilika ja tomaatit rehottavat valtavina massoina ja sieltä täältä pilkistää silmäniloksi krasseja. Sipulit olen jo nostanut sekä herneet on popsittu. Vielä muutama porkkana odottaa löytäjäänsä ja kesäkurpitsat puskevat satoa niin että niitä on täytynyt jo jakaa eteenpäin.
Spagettikurpitsat kasvavat vielä kokoa. Ajattelin syksyn aikana nikkaroida vielä yhden lavan lisää erityisesti kurpitsoille. Ne ovat niin hauskan näköisiä kiemurrellessaan kalliolla.
Lavatarhan edessä kalliopainanteessa viime vuonna istutettu persikka teki kaksi hedelmää. Hieman kitkeriltä maistuivat. Liekö syy siinä, että olivat jo ehtineet pudota maahan kypsyyttään.
 Viime kesänä niin ikään istutettu pilariomenapuu teki yhden komean ompun. Jotenkin liikuttava tämä näky. Onneksi pari muutakin viime vuonna istutettua omppua teki jo hedelmää. On se kiva rouskia evästä suoraan omasta puusta.
 Annoin molemmille tytöille omat lavat ja kävimme yhdessä keväällä ostamassa niihin kasvit. Olin kyllä ajatellut, että niissä kasvatettaisiin jotain syötävää, mutta tytöt halusivat kukkia. Kaikenlaisia erivärisiä kukkia. Lavoista tuli aivan upeat. Yhteen isoon lavaan en keksinyt mitään ja laitoin sinne talvetettuja mukulabenonioita ja heittelin kylvökukkien siemeniä sekaan.
En malta odottaa ensi kautta ja uusia kylvöjä. Syyskylvöjä täytyy ehdottomasti tehdä ja rakentaa uusi kurpitsalava. Mieleni tekisi myös talvivihanneksille omistettua lavaa ja omaa lavaa maa-artisokille. Ehkä erä retiisejä ja paksoita ehtisi vielä nytkin kylvettynä lautaselle. Ihanaa sadanokorjuun aikaa kaikille!


torstai 18. heinäkuuta 2019

Taru ryömivästä peurasta

Olipa kerran pienessä saarivaltakunnassa - ei kovin kaukana täältä-  pieni peura. Ulkoisesti peura näytti ihan tavalliselta edelliskesän valkohäntäpeuravasalta, mutta sillä oli suuri salaisuus. Kun muut peurat nyhtivät päivästä toiseen heinää henkensä pitimiksi, herkutteli tämä pieni peura ruusunkukilla, miljoonakelloilla ja mitä mielikuvituksellisimmilla herkuilla. Tämä pieni peura oli nimittäin löytänyt salaisen puutarhan.
Kun pienen peuran esi-isät ja –äidit kuljeskelivat näillä main, ei puutarha ollut vielä salainen. Sinne oli voinut vapaasti mennä koska vain. Syksyisin - taru kertoi - oli puutarhan nurmikko täyttynyt kypsistä makeista omenoista, joita seudun peurat olivat kokoontuneet joukolla ahmimaan. Mutta sitten ilkeä kuningatar oli vallannut puutarhan ja laittanut kätyrinsä aitaamaan sen ja pikkuhiljaa puutarha oli alkanut vaipua unholaan.

Kuningatar ei ollut aina ollut ilkeä. Päinvastoin. Kun hän kahdeksan vuotta sitten saapui saareen, hän toi tervetuliaislahjaksi peuroille ison laatikon itse kasvattamiaan samettikukkia. Kitkeriä ne olivat olleet, mutta kohteliaasti peurat olivat lahjan ottaneet vastaan ja syöneet kukat tyveä myöten. Seuraavina kesinä kuningatar oli kantanut saareen laatikkokaupalla mansikantaimia, ruusuja, ihanan meheviä kuunliljoja ja peurat olivat ne kiitollisena ottaneet vastaan. Siinäpä vasta reilu kuningatar!

Mutta vuosien saatossa kuningatar tuli häijyksi ja itsekkääksi. Hän halusi pitää kukat vain itsellään. Hän ei edes syönyt niitä, katseli vain ja haisteli. Hän pakotti käytyrinsä korottamaan aitaa melkein kolmemetriä korkeaksi, kunnes peurojen oli hyvin vaikea enää hypätä puutarhaan.

Mutta tarun pieni peura oli kekseliäs. "Jos aidasta ei pääse yli, menen sen ali", se mietti ja niin se tekikin. Yö toisensa jälkeen se ryömi kallion ja aidan välisestä raosta puutarhaan ja herkutteli. Kunnes eräänä aamuna ei kovin kauan aikaa sitten (eli tänään) peura oli mutustelemassa omenanraakileita suoraan puusta kuningattaren ikkunan alla. Kuningatar lähetti kätyrinsä selvittämään, mistä peuran salainen reitti oikein kulkee ja siitäkös pikkupeura säikähti. Se loikkasi suoraan päin aitaa, kimmahti siitä voltilla kalliolta alas suoraan ruosteisten kottikärryjen päälle. Kuningatar katseli ikkunastaan ja luuli jo saavansa peurapaistia illalliseksi, mutta voltista huolimatta pikkupeura otti jalat alleen, juoksi kalliolle ja katosi.

Kuningatar tuijotti suu auki peuran perään ja manasi mielessään tämän saaren ja sen kaikki peurat. Jälleen kerran hän päätti lopettaa koko puutarhanhoidon ja keskittyä vaikka onkimiseen, mutta minuutin päästä hän muutti taas mielensä ja alkoi miettiä mitä uusia kasveja toisi seuraavalla kerralla syötyjen tilalle.  Kätyri-raukka laitettiin parantelemaan taas aitaa, mutta valtakunnan pikkuprinsessat keksivät paremman ratkaisun. He keräsivät heinää ja kukkia ja salaa ottivat kuningattaren yhden ruukkukasvinkin ja kuljettivat ne aidan viereen kalliolle odottamaan pikku peuraa. Ja näin rauha palasi taas saarivaltioon – ainakin toistaiseksi.


Sen pituinen se.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Perinneperennat

Lainasin kirjastosta kesälukemiseksi Jouko Rikkisen Suomalaiset perinnekasvit ja olen tehnyt sukelluksia useaan otteeseen kirjan sivuille ja noukkinut sieltä monta uutta kasvihaavetta. Iso joukko kirjassa esitellyistä kasveista minulta jo löytyykin. Suuri osahan nykyäänkin yleisistä puutarhaperennoista on näitä ns. perinneperennoja. Erimerkiksi alla kukkiva ihana kattomehitähti.
 Mökillä kasvaa ihan oikeana perintönä monta tällaista perinneperennaa, joita en ole sinne istuttanut, vaan todennäköisesti mieheni isoäiti aikoinaan. Yksi tällainen on ketoneilikka, joka alkoi putkahdella sieltä täältä esiin, kun aloin muokata ruohottuneesta pihasta puutarhaa.
Toinen neilikka kukkii kalliolla. Olisikohan tämä jokin vuorineilikkalaji? Olen varovasti jakanut tätä ja siirtänyt eri puolelle puutarhaa.
Yksi muokkauksesta innostunut kasvi on ollut myskimalva, jota kasvaa nykyään joka puolella puutarhassa. Olen sen siemeniä ripotellut joka vuosi ympäriinsä ja nyt alkaa tämä työ tuottaa hedelmää. Myskimalva on tosi vaatimaton ja kukkii kohtalaisen pitkään paahteessakin.
 Yllä myskimalvan kukinta alkaa jo olla ohi tältä vuodelta, mutta sen takana toinen perinnekasvi iisoppi on aloittamassa. Ajattelin rajata nurmikkoa reunustavat perennaistutukset iisoppiaidanteella ja olenkin nyt kaivanut iisoppini siementaimia, ottanut jakopaloja ja pistokkaita iisopista. Koitan saada ne hyvin juurtumaan purkeissa ja istuttaa sitten syksymmällä maahan. Katsotaan miten onnistuu. Aidannetta tarvitaan ehkä noin kahdeksan metriä, joten muutama taimi täytyy saada juurtumaan.
 Uusia perinnekasveja saaressa ovat pari vuotta sitten kylvämäni illakot. Sääli, ettei se ole hirveästi levinnyt puutarhassa. Tänä kesänä kukki vain kolme yksilöä. Ehkä viime kesän kuivuus nitisti osan ruusukkeista alkuunsa. Toivotaan, että tämä jäisi pysyvästi puutarhaan. Se tuoksuu hyvältä ja siinä on kauniin violetti sävy.
 Illakon seurana kasvaa muitakin perinneperennoja, kuten lehtosalviaa ja tiikerinliljaa. Sekä tietenkin päivänkakkaroita, joita kasvaa joka puolella.
 Tämän vuoden uutuus on rohtosuopayrtti, jota ostin jakopaloina yhdessä soikkoratamon, idänunikon, jonkin vanhan asterin ja hohdekukan jakopalojen kanssa. Näistä vain rohtosuopayrtti on kukassa, kiitos perinneperennoja arvostavien perinnepeurojen.
 Palavarakkaus ja punakärsämö ovat myös kirjan mukaan perinneperennoja.
 Samoin kuin nämä. Vasemmalta oikealle: lehtosinilatva, varjolilja, nokkonen ja sormustinkukka. Tai no nokkosta ei kyllä kirjassa mainita, mutta se jos mikä on ainakin minun kitkemisinnollani perinnekasvi puutarhassa. Viime vuonna sain Hiidenkivenpuutarhassa -blogin Minnalta belliksen ja isotähtiputken siemeniä isot kasat ja kylvin ne toiveikkaina puutarhaan. Isotähtiputkien pikkutaimia olen löytänyt, mutta en ainuttakaan belliksen. Toivottavasti niitäkin perinnekasveja jossain vaiheessa putkahtaa pintaan.
Portailla on meneillään taimien juurrutus. Olin viikonlopun Kokkolassa ja kun tulin tänään takaisin mökille oli tuossa muovisessa astiassa, jossa on iisopinpistokkaita peuranjälki. Röyhkimykset kävelevät jopa minun istutusastioissani. Olivat syöneet puolet tuosta ylimmällä tasolla olevasta kukkaistutuksesta. Röyhkimyksistä huolimatta haussa on lisää perinneperennoja tänne saareen. Mooseksenpalavaapensasta, jalokallioista, iltahelokkia, tarharistikkiä, törmäkatkeroa, rohtorastia, sikuria... Lisää peuranruokaa, toteaisi mieheni, mutta raja optimismin ja tyhmyyden välillä on joskus häilyvä.