Taru ryömivästä peurasta

Olipa kerran pienessä saarivaltakunnassa - ei kovin kaukana täältä-  pieni peura. Ulkoisesti peura näytti ihan tavalliselta edelliskesän valkohäntäpeuravasalta, mutta sillä oli suuri salaisuus. Kun muut peurat nyhtivät päivästä toiseen heinää henkensä pitimiksi, herkutteli tämä pieni peura ruusunkukilla, miljoonakelloilla ja mitä mielikuvituksellisimmilla herkuilla. Tämä pieni peura oli nimittäin löytänyt salaisen puutarhan.

Kun pienen peuran esi-isät ja –äidit kuljeskelivat näillä main, ei puutarha ollut vielä salainen. Sinne oli voinut vapaasti mennä koska vain. Syksyisin - taru kertoi - oli puutarhan nurmikko täyttynyt kypsistä makeista omenoista, joita seudun peurat olivat kokoontuneet joukolla ahmimaan. Mutta sitten ilkeä kuningatar oli vallannut puutarhan ja laittanut kätyrinsä aitaamaan sen ja pikkuhiljaa puutarha oli alkanut vaipua unholaan.

Kuningatar ei ollut aina ollut ilkeä. Päinvastoin. Kun hän kahdeksan vuotta sitten saapui saareen, hän toi tervetuliaislahjaksi peuroille ison laatikon itse kasvattamiaan samettikukkia. Kitkeriä ne olivat olleet, mutta kohteliaasti peurat olivat lahjan ottaneet vastaan ja syöneet kukat tyveä myöten. Seuraavina kesinä kuningatar oli kantanut saareen laatikkokaupalla mansikantaimia, ruusuja, ihanan meheviä kuunliljoja ja peurat olivat ne kiitollisena ottaneet vastaan. Siinäpä vasta reilu kuningatar!

Mutta vuosien saatossa kuningatar tuli häijyksi ja itsekkääksi. Hän halusi pitää kukat vain itsellään. Hän ei edes syönyt niitä, katseli vain ja haisteli. Hän pakotti käytyrinsä korottamaan aitaa melkein kolmemetriä korkeaksi, kunnes peurojen oli hyvin vaikea enää hypätä puutarhaan.

Mutta tarun pieni peura oli kekseliäs. "Jos aidasta ei pääse yli, menen sen ali", se mietti ja niin se tekikin. Yö toisensa jälkeen se ryömi kallion ja aidan välisestä raosta puutarhaan ja herkutteli. Kunnes eräänä aamuna ei kovin kauan aikaa sitten (eli tänään) peura oli mutustelemassa omenanraakileita suoraan puusta kuningattaren ikkunan alla. Kuningatar lähetti kätyrinsä selvittämään, mistä peuran salainen reitti oikein kulkee ja siitäkös pikkupeura säikähti. Se loikkasi suoraan päin aitaa, kimmahti siitä voltilla kalliolta alas suoraan ruosteisten kottikärryjen päälle. Kuningatar katseli ikkunastaan ja luuli jo saavansa peurapaistia illalliseksi, mutta voltista huolimatta pikkupeura otti jalat alleen, juoksi kalliolle ja katosi.

Kuningatar tuijotti suu auki peuran perään ja manasi mielessään tämän saaren ja sen kaikki peurat. Jälleen kerran hän päätti lopettaa koko puutarhanhoidon ja keskittyä vaikka onkimiseen, mutta minuutin päästä hän muutti taas mielensä ja alkoi miettiä mitä uusia kasveja toisi seuraavalla kerralla syötyjen tilalle.  Kätyri-raukka laitettiin parantelemaan taas aitaa, mutta valtakunnan pikkuprinsessat keksivät paremman ratkaisun. He keräsivät heinää ja kukkia ja salaa ottivat kuningattaren yhden ruukkukasvinkin ja kuljettivat ne aidan viereen kalliolle odottamaan pikku peuraa. Ja näin rauha palasi taas saarivaltioon – ainakin toistaiseksi.

Sen pituinen se.