Elokuun valkoiset kukat

Tässäpä tulee kokoelma tänään kukkivia valkoisia kukkia puutarhasta. Syysleimut ovat aivan loistavia valkoisen puutarhan syksyn valaisijoita. Alla syysleimun seurana on valkoalpi, joka on myös hieno syyskesän kukkija. Näyttäisi leviävän aikalailla.

 Alla olevan alpi on muistaakseni syysalpi. Sen kukinnot ovat pienemmät ja herkemmät kuin valkoalpin.

Viime vuonna kasvatin siemenestä valkotupakkaa, mutta tänä vuonna jätin homman väliin, sillä valkotupakat tulivat niin myöhään kukkaan ja lakoilivat sinne tänne tahmaisina lötköilijöinä. Kasvi oli kuitenkin kylväytynyt itsekseen ja samaan aikaan alkaa näköjään kukkia näinkin ilman esikasvatusta.

 Huomasin sormustinkukkien ruusukkeista nousseen uusia kukkavanoja. En tiennytkään, että sormustinkukat voivat kukkia näin syksymmälläkin. Toivotaan, että ovat valkoisia. Vaikka näin syksyllä en taida jaksaa olla sellainen väripoliisi täällä valkoisessakaan puutarhassa.

 Ruusutarhassa New Dawn on kasvanut ennätysmittoihin ja kukkii taas muutamalla tertulla. Taustalla on autokatoksemme, joka on lumikärhöjen valtaama.

 Lumikärhöjen paras kukinta alkaa olla jo ohi. Silloin ei liiemmälti vihreää näkynyt. Köynnös kukkii usein marraskuulle asti ja on todella voimakaskasvuinen. Tuossa kahdeksan metrin pergolassa näitä kasvaa neljä ja ne ovat vuosien saatossa muodostaneet sateenpitävän pöheikön. Perheen miesväki vain valittaa, kun on pysäköinnin jälkeen terälehtiä tuulilasissa. Mikä ihmeen valituksen aihe on kukkien terälehdet tulilasissa??  Minusta on ihana lähteä ajamaan autolla, josta pöllyää ympäriinsä terälehtiä. Ihan kuin jollain keijumobiililla ajaisi.

 Talon toisella puolella tarhaviinikärhöt koristavat kaariportteja. Tämä valkoinen on suosikkini.

 Kukat roikkuvat pitkien perien päässä kuin siimoissa. Kälyni mielestä portti on kuin morsiuskoriste. Näen tämän portin keittiön ikkunasta ja ihailen sitä päivittäin.

 Ilokseni myös porttien toiselta reunoilta kasvavat tarha-alppikärhöt ehtivät jälleen toiselle kierrokselle. Kukinta syksyisin on hillitympi, mutta silti kiva bonus.

 Ja viimeiseksi minun valkoisten kukkien suosikki tältä kesältä.

Clematis campanifloralla on ihastuttavimmat pienen pienet kellokukat. Ne ovat kooltaan pikkurillin pään kokoisia. Aivan hurmaava.

Satoa ja silmänruokaa

Tein keväällä kaupunkiin kallion laidalle unelmieni vaaleanpunaisen lavatarhan ja vaikka viljelyvuosi oli ensimmäinen ja ehkä vähän turhan myöhään pääsin kylvöhommiin, niin kokemus on ollut aivan mahtava. Mökillä vanhat hyötylavat muuttuivat kukkapenkeiksi, sillä minulla oli niin mitta täynnä peuroja, jotka aina söivät kaikki kasvit suihinsa. No, ojasta allikkoon. Kun olin saanut kukkapenkit valmiiksi ja peura-aidan korjattua, alkoi pihassa vierailla mäyrä, joka tonki kaikki lavat ja paiskoi taimet sinne tänne. No, mutta se siis mökillä. Kaupungissa vallitsee ihana viljelyrauha.

 Istutin kaikkea sikin sokin ja aion tehdä niin ensi vuonnakin. Kesäkurpitsan lehtien lomasta on voinut nyppäistä porkkanoita välipalaksi, basilika ja tomaatit rehottavat valtavina massoina ja sieltä täältä pilkistää silmäniloksi krasseja. Sipulit olen jo nostanut sekä herneet on popsittu. Vielä muutama porkkana odottaa löytäjäänsä ja kesäkurpitsat puskevat satoa niin että niitä on täytynyt jo jakaa eteenpäin.

Spagettikurpitsat kasvavat vielä kokoa. Ajattelin syksyn aikana nikkaroida vielä yhden lavan lisää erityisesti kurpitsoille. Ne ovat niin hauskan näköisiä kiemurrellessaan kalliolla.

Lavatarhan edessä kalliopainanteessa viime vuonna istutettu persikka teki kaksi hedelmää. Hieman kitkeriltä maistuivat. Liekö syy siinä, että olivat jo ehtineet pudota maahan kypsyyttään.

 Viime kesänä niin ikään istutettu pilariomenapuu teki yhden komean ompun. Jotenkin liikuttava tämä näky. Onneksi pari muutakin viime vuonna istutettua omppua teki jo hedelmää. On se kiva rouskia evästä suoraan omasta puusta.

 Annoin molemmille tytöille omat lavat ja kävimme yhdessä keväällä ostamassa niihin kasvit. Olin kyllä ajatellut, että niissä kasvatettaisiin jotain syötävää, mutta tytöt halusivat kukkia. Kaikenlaisia erivärisiä kukkia. Lavoista tuli aivan upeat. Yhteen isoon lavaan en keksinyt mitään ja laitoin sinne talvetettuja mukulabenonioita ja heittelin kylvökukkien siemeniä sekaan.

En malta odottaa ensi kautta ja uusia kylvöjä. Syyskylvöjä täytyy ehdottomasti tehdä ja rakentaa uusi kurpitsalava. Mieleni tekisi myös talvivihanneksille omistettua lavaa ja omaa lavaa maa-artisokille. Ehkä erä retiisejä ja paksoita ehtisi vielä nytkin kylvettynä lautaselle. Ihanaa sadanokorjuun aikaa kaikille!

Taru ryömivästä peurasta

Olipa kerran pienessä saarivaltakunnassa - ei kovin kaukana täältä-  pieni peura. Ulkoisesti peura näytti ihan tavalliselta edelliskesän valkohäntäpeuravasalta, mutta sillä oli suuri salaisuus. Kun muut peurat nyhtivät päivästä toiseen heinää henkensä pitimiksi, herkutteli tämä pieni peura ruusunkukilla, miljoonakelloilla ja mitä mielikuvituksellisimmilla herkuilla. Tämä pieni peura oli nimittäin löytänyt salaisen puutarhan.

Kun pienen peuran esi-isät ja –äidit kuljeskelivat näillä main, ei puutarha ollut vielä salainen. Sinne oli voinut vapaasti mennä koska vain. Syksyisin - taru kertoi - oli puutarhan nurmikko täyttynyt kypsistä makeista omenoista, joita seudun peurat olivat kokoontuneet joukolla ahmimaan. Mutta sitten ilkeä kuningatar oli vallannut puutarhan ja laittanut kätyrinsä aitaamaan sen ja pikkuhiljaa puutarha oli alkanut vaipua unholaan.

Kuningatar ei ollut aina ollut ilkeä. Päinvastoin. Kun hän kahdeksan vuotta sitten saapui saareen, hän toi tervetuliaislahjaksi peuroille ison laatikon itse kasvattamiaan samettikukkia. Kitkeriä ne olivat olleet, mutta kohteliaasti peurat olivat lahjan ottaneet vastaan ja syöneet kukat tyveä myöten. Seuraavina kesinä kuningatar oli kantanut saareen laatikkokaupalla mansikantaimia, ruusuja, ihanan meheviä kuunliljoja ja peurat olivat ne kiitollisena ottaneet vastaan. Siinäpä vasta reilu kuningatar!

Mutta vuosien saatossa kuningatar tuli häijyksi ja itsekkääksi. Hän halusi pitää kukat vain itsellään. Hän ei edes syönyt niitä, katseli vain ja haisteli. Hän pakotti käytyrinsä korottamaan aitaa melkein kolmemetriä korkeaksi, kunnes peurojen oli hyvin vaikea enää hypätä puutarhaan.

Mutta tarun pieni peura oli kekseliäs. "Jos aidasta ei pääse yli, menen sen ali", se mietti ja niin se tekikin. Yö toisensa jälkeen se ryömi kallion ja aidan välisestä raosta puutarhaan ja herkutteli. Kunnes eräänä aamuna ei kovin kauan aikaa sitten (eli tänään) peura oli mutustelemassa omenanraakileita suoraan puusta kuningattaren ikkunan alla. Kuningatar lähetti kätyrinsä selvittämään, mistä peuran salainen reitti oikein kulkee ja siitäkös pikkupeura säikähti. Se loikkasi suoraan päin aitaa, kimmahti siitä voltilla kalliolta alas suoraan ruosteisten kottikärryjen päälle. Kuningatar katseli ikkunastaan ja luuli jo saavansa peurapaistia illalliseksi, mutta voltista huolimatta pikkupeura otti jalat alleen, juoksi kalliolle ja katosi.

Kuningatar tuijotti suu auki peuran perään ja manasi mielessään tämän saaren ja sen kaikki peurat. Jälleen kerran hän päätti lopettaa koko puutarhanhoidon ja keskittyä vaikka onkimiseen, mutta minuutin päästä hän muutti taas mielensä ja alkoi miettiä mitä uusia kasveja toisi seuraavalla kerralla syötyjen tilalle.  Kätyri-raukka laitettiin parantelemaan taas aitaa, mutta valtakunnan pikkuprinsessat keksivät paremman ratkaisun. He keräsivät heinää ja kukkia ja salaa ottivat kuningattaren yhden ruukkukasvinkin ja kuljettivat ne aidan viereen kalliolle odottamaan pikku peuraa. Ja näin rauha palasi taas saarivaltioon – ainakin toistaiseksi.

Sen pituinen se.

Perinneperennat

Lainasin kirjastosta kesälukemiseksi Jouko Rikkisen Suomalaiset perinnekasvit ja olen tehnyt sukelluksia useaan otteeseen kirjan sivuille ja noukkinut sieltä monta uutta kasvihaavetta. Iso joukko kirjassa esitellyistä kasveista minulta jo löytyykin. Suuri osahan nykyäänkin yleisistä puutarhaperennoista on näitä ns. perinneperennoja. Erimerkiksi alla kukkiva ihana kattomehitähti.

 Mökillä kasvaa ihan oikeana perintönä monta tällaista perinneperennaa, joita en ole sinne istuttanut, vaan todennäköisesti mieheni isoäiti aikoinaan. Yksi tällainen on ketoneilikka, joka alkoi putkahdella sieltä täältä esiin, kun aloin muokata ruohottuneesta pihasta puutarhaa.

Toinen neilikka kukkii kalliolla. Olisikohan tämä jokin vuorineilikkalaji? Olen varovasti jakanut tätä ja siirtänyt eri puolelle puutarhaa.

Yksi muokkauksesta innostunut kasvi on ollut myskimalva, jota kasvaa nykyään joka puolella puutarhassa. Olen sen siemeniä ripotellut joka vuosi ympäriinsä ja nyt alkaa tämä työ tuottaa hedelmää. Myskimalva on tosi vaatimaton ja kukkii kohtalaisen pitkään paahteessakin.

 Yllä myskimalvan kukinta alkaa jo olla ohi tältä vuodelta, mutta sen takana toinen perinnekasvi iisoppi on aloittamassa. Ajattelin rajata nurmikkoa reunustavat perennaistutukset iisoppiaidanteella ja olenkin nyt kaivanut iisoppini siementaimia, ottanut jakopaloja ja pistokkaita iisopista. Koitan saada ne hyvin juurtumaan purkeissa ja istuttaa sitten syksymmällä maahan. Katsotaan miten onnistuu. Aidannetta tarvitaan ehkä noin kahdeksan metriä, joten muutama taimi täytyy saada juurtumaan.

 Uusia perinnekasveja saaressa ovat pari vuotta sitten kylvämäni illakot. Sääli, ettei se ole hirveästi levinnyt puutarhassa. Tänä kesänä kukki vain kolme yksilöä. Ehkä viime kesän kuivuus nitisti osan ruusukkeista alkuunsa. Toivotaan, että tämä jäisi pysyvästi puutarhaan. Se tuoksuu hyvältä ja siinä on kauniin violetti sävy.

 Illakon seurana kasvaa muitakin perinneperennoja, kuten lehtosalviaa ja tiikerinliljaa. Sekä tietenkin päivänkakkaroita, joita kasvaa joka puolella.

 Tämän vuoden uutuus on rohtosuopayrtti, jota ostin jakopaloina yhdessä soikkoratamon, idänunikon, jonkin vanhan asterin ja hohdekukan jakopalojen kanssa. Näistä vain rohtosuopayrtti on kukassa, kiitos perinneperennoja arvostavien perinnepeurojen.

 Palavarakkaus ja punakärsämö ovat myös kirjan mukaan perinneperennoja.

 Samoin kuin nämä. Vasemmalta oikealle: lehtosinilatva, varjolilja, nokkonen ja sormustinkukka. Tai no nokkosta ei kyllä kirjassa mainita, mutta se jos mikä on ainakin minun kitkemisinnollani perinnekasvi puutarhassa. Viime vuonna sain Hiidenkivenpuutarhassa -blogin Minnalta belliksen ja isotähtiputken siemeniä isot kasat ja kylvin ne toiveikkaina puutarhaan. Isotähtiputkien pikkutaimia olen löytänyt, mutta en ainuttakaan belliksen. Toivottavasti niitäkin perinnekasveja jossain vaiheessa putkahtaa pintaan.

Portailla on meneillään taimien juurrutus. Olin viikonlopun Kokkolassa ja kun tulin tänään takaisin mökille oli tuossa muovisessa astiassa, jossa on iisopinpistokkaita peuranjälki. Röyhkimykset kävelevät jopa minun istutusastioissani. Olivat syöneet puolet tuosta ylimmällä tasolla olevasta kukkaistutuksesta. Röyhkimyksistä huolimatta haussa on lisää perinneperennoja tänne saareen. Mooseksenpalavaapensasta, jalokallioista, iltahelokkia, tarharistikkiä, törmäkatkeroa, rohtorastia, sikuria... Lisää peuranruokaa, toteaisi mieheni, mutta raja optimismin ja tyhmyyden välillä on joskus häilyvä.

Lisää ruusuilua

 Viime postauksessani valitin kurjaa ruusumenestystäni saaressa. Olin juuri käväisemässä kaupungissa ja siellä ruusujen kanssa sujuu vähän paremmin. Mukavasti on näköjään tullut vettäkin, sillä myös ruukuissa kasvavat ruusut näyttivät voivan hyvin.

 Minulla on kaksi tuollaista isoa betonista ruukkua, joihin istutin viime kesänä Ballade -ruusut. Ne olivat talvenkin ihan suojaamatta noissa ruukuissa ja hyvin talvehtivat. Mukavan vaivattomia ruukkukukkia.

Alakuistilla olevassa altaassa kasvaa villiviini ja jokin valkoinen ruusu. Nekin talvehtivat tuossa. Ajatuksenani oli, että imukärhivilliviini kiipeilisi tuossa seinällä, mutta eipä se taida tuohon rappaukseen pystyä. Nyt se ryöppyää ympäriinsä. Toisaalta ihan kivan näköinen noinkin.

Pensasruusujen runsain kukinta on jo ohi, mutta kanadanruusut ja jaloruusut jatkavat vielä pitkään. Yllä kuvassa jokin tuntematon ruusu. En leikannut mitään ruusuja jostain syystä tänä keväänä ja siksi nämä jalostetummat ruusut kukkivat tällaisina harvoina töröttäjinä.

 Easy Elegance -ruusu Music Box on täydellinen ruusu. Täysin terve, tiiviskasvuinen, tällä hetkellä noin 1,5 metriä korkea ja se kukkii joskus jopa joulukuulle asti. Sitä ei tarvitse leikata, kastella, eikä se ränsisty sateessa. Lisäksi se tuoksuu hurjan hyvälle. Tämä yksilö on muistaakseni istutettu 6-7 vuotta sitten.

 Kanadalainen köynnösruusu William Baffin on varmaan suurin piirtein samaan aikaan istutettu ja se on jo saavuttanut köynnösruusun mitat. Sidon sitä välillä mäntyyn, mutta se on aika jykeväversoinen ja pysyy pystyssä aika hyvin ilmankin Kukat ovat todella neonpunaisia.

Vielä yhteiskuvassa Music Box ja Willam Baffin.

Yksin kauneimmista kanadalaisista ruusuista on mielestäni Lambert Closse. Ostin niitä pari vuotta sitten kolmen yksilön nipun ja ne kukkivat kauniisti jopa aika varjoisassa paikassa. Ainoa miinus siitä, että kasvattavat honteloita varsia niin, että ne painuvat kukkien painosta ja kauniin ruusumaisia kukkia ei pääse ihailemaan kunnolla.

New Dawn on vähän kärsinyt sateista. Sekin on jo yli kaksimetrinen ja nojailee jo pergolaan ihan kuin oikea köynnösruusu.

 Vaikka New Dawnin kukat ovat vähän sateessa ränsistyneitä, ovat ne kyllä kauniita. Tässä on todella suuret kukat. Väri on lähes valkoinen, vaikka nuorissa nupuissa onkin häivähdys vaaleanpunaista.

Sateesta vieläkin enemmän kärsinyt kukinta löytyy Morden Blush -ruusulta. Se on vuodesta toiseen luotettava kukkija ja sillä on kauniit haalean vaaleanpunaiset kukat. Ne ovat vain sateelle arkoja ja ruskettuvat ikävästi.

Tällaista ruusurintamalla kaupungissa. Kävin kuin kävinkin taimistolla niin kuin uhosinkin ja mukaan lähti tällaisia uusia toivoja. Seuraavaksi alan parannella muutamaa lavaa mökillä ruusuille sopiviksi. Ruusuilu jatkuu siis ihan lähipäivinä.

Tuhoon tuomittuja ruusuhaaveita

Kaupungissa minulla kasvaa kaikenlaisia ruusuja, mutta saaressa tilanne on toinen. Tai on sillä saralla yritystä ollut jos jonkinlaista - tulokset eivät vaan ole kovin häikäiseviä. Yllä aloittaa pian kukintansa viime vuonna ruukkuun ostettu äitienpäiväruusu. Korkeutta tällä kaunottarella on 15 cm.

 Kasvihuoneen nurkalla obeliskissa kasvaa köynnösruusu John Davis. Ai ette näe? No zoomataas vähän lähemmäs.

 Siellähän se kukkii. Korkeutta ehkä samat 15 cm.

 Kasvihuoneen toisella nurkalla kasvaaa myös köynnösruusu. Unelmani oli, että se köynnöstäisi nurkkaa pitkin katolle asti. Totuus on, että se ei edes köynnöstä yli edessään kasvavien oreganojen.

 Varjoisammassa perennapenkissä kasvaa myös jokin ruusu. Muistaakseni tämä oli joku matala maanpeite. Siinä on kyllä nuppuja ja tällä on korkeutta varmaan tuplat noihin köynnösruusuihin verrattuna. 

 Monta vuotta puutahrassa kitkutellut Rosa rugosa Pohjolan kuningatar kukki kyllä melkein joka vuosi (ellei peurat napsineet nuppuja), mutta sekin kasvoi hädin tuskin 40 cm korkeaksi. Viime kesänä siirsin sen (ÄLKÄÄ KOSKAAN SIIRTÄKÖ KESÄLLÄ RUUSUJA) ja se kuivatti lähes kaikki oksansa, mutta kyllä siellä jotain elämää taas keväällä löytyi. Ehkä tämä tästä elpyy ja jonain päivänä saavuttaa jopa puolen metrin korkeuden.

 Ainoa puutarhassa viihtyvä ruusu on tämä luonnonlaji, joka kasvaa kivikkoistutuksessa, jossa lähinnä viihtyvät ajuruohot ja maksaruohot. Se on jo minun korkuiseni ja piikikäs kuin mikä.

 Mutta kukat ovat herttaisia ja tätä piikkipirulaista eivät kyllä edes terästurpaisimmat peuratkaan nakerra.

Surkeasta ruusumenestyksestä huolimatta olen taas alkanut pyörittää päässäni haaveita. Ehkä pari noista lavoista joutaisi ruusumaiksi. Esimerkiksi tuo pitkä lava, jossa oli mansikkamaa, ennen kuin peurat repivät verkot ja söivät taimet. Siihen mahtuisi parikin ruusupuskaa. Vaikka tajuan kyllä järjellä, että täällä kuivuudessa, köyhässä maassa ja peurojen armoilla ei kasva kuin kitukasvuisia ruusunkuvatuksia, näin paikan taas ruusunpunaisten puutarhahaavelasien läpi. Tuoksuvia Austin-ruusuja. Lohenpunaista ja aprikoosia kukintaa seuranaan iisoppia tai ehkä muutama sekaan levinnyt päivänkakkara. Ja minä tiedän jo etukäteen, kumpi voittaa puutarhassa - järki vai tunteet. Huomenna kun suuntaamme kaupunkiin, olen täysin varma, että autoni kurvaa taimistolle ja uudet ruusuntaimet lähtevät kohti ruusujen kauhujen saarta.